Şairin Kayığı

Näytelmä kerrotaan kertojan näkökulmasta, joka kuvailee itseään "ei tavalliseksi veneenpitäjiksi, vaan runoilijoiden kumppaniksi". Tämä vene ei kuljeta matkustajia toiselle rannalle perinteisessä mielessä; sen sijaan se kokoaa saman pöydän ääreen turkkilaisen runouden suuria nimiä (Can Yücel, Edip Cansever, İlhan Berk, İsmet Özel, Tomris Uyar, Ece Ayhan, Nilgün Marmara, Ülkü Tamer ja Sezai Karakoç). Matkustajilla ei ole matkatavaroita, vaan heillä on mukanaan keskeneräisiä säkeistöjä ja lapsuuden muistoja. Näytelmän aikana nämä runoilijat keskustelevat omalla ainutlaatuisella tyylillään runouden olemuksesta, elämästä, kuolemasta, isistä, yksinäisyydestä ja kotimaasta. Lopulta kertojan tajunta valkenee: hän ei olekaan veneenpitäjä, vaan näiden ihmisten "kuuntelija", joiden muistoja hän ylläpitää. Hän päättää näytelmän siirtämällä pöydän tyhjän tuolin yleisölle (lukijalle).