Gözbağcı

Kübra kasvoi Ankarassa, oppi taikuutta ja joutui adoptioon. Vaikka häntä kutsuttiin taikuriksi tai jonglööriksi, hän halusi päättäväisesti olla silmien sidontataikuri. Joskus ihmiset nauroivat hänelle, joskus vihastuivat, joskus olivat myötätuntoisia, mutta useimmiten he eivät ymmärtäneet häntä ja sulkivat hänet ulos. Kaikki pitivät Kubraa jonkin verran, mutta kukaan ei halunnut häntä. Hän etsi ja etsi, mutta ei koskaan löytänyt paikkaansa. Eikä hän löytänyt sitä syntymäpaikastaan, kasvattajaperheestään, eikä edes rakkaussuhteistaan. Hän ei koskaan luopunut yrittämisestä, vaan piti tiukasti kiinni taikuudestaan.

Kübran sydän on täynnä, ja se pursuaa usein yli, jopa aiheuttaen hänelle välillä vaikeuksia. Viiden kilometrin mittaisessa elämässään hän kerää niin paljon asioita, joita hän haluaisi unohtaa, että hän ei pysty poistamaan niitä muistoistaan, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta tänä iltana hän aikoo tehdä kaikkensa unohtaakseen.

"Aloitetaan tästä: taikuuteen liittyviä kysymyksiä ei esitetä. Taikurit eivät kerro taikatemppujensa salaisuuksia, meillä on olemassa kirjoittamattomia sääntöjä, joita me kaikki noudatamme."

En tiedä.

Kerron kaiken, kerron kaiken."