Tehtaasta kulttuurikeskukseksi: Istanbulin teollinen perintö.

Hasanpaşa-kaasutehdas perustettiin vuonna 1892 toimittamaan kaasua Anatolian puolelle. Museon oman kuvauksen mukaan se oli Anatolian puolen toinen ja Istanbulin viimeinen kaasutehdas. Hiilestä tuotettua kaasua käytettiin valaistukseen ja lämmitykseen alueella, joka ulottui Kadıköystä ja Üsküdarista Beykozin rajalle. Dokumenttien mukaan hiiltä tuotiin Kurbağalıderestä ja kuljetettiin tehtaaseen rautatiejärjestelmällä. Ensimmäisen maailmansodan aikana, kun hiiltä oli vaikea saada, kaasua tuotettiin oliiviydinten avulla. Tehdas toimi 101 vuoden ajan ja suljettiin vuonna 1993. Sitä käytettiin jonkin aikaa IETT:n bussivarastona, romualueena ja hiilivarastona. Vuonna 1994, kun jäljellä olevien rakennusten purkaminen tuli ajankohtaiseksi, alueen asukkaat ja vapaaehtoiset vastustivat, ja alue julistettiin suojelualueeksi.

Restaurointityöt suoritettiin arkkitehtuurihistorioitsija Afife Baturin ohjauksessa. Työt aloitettiin vuonna 2014 ja valmistuivat, minkä jälkeen rakennus avattiin uudelleen 9. heinäkuuta 2021 nimellä Museo Gazhane. Nykyään Istanbulin kunnan kulttuuriyhtiön (İBB Kültür A.Ş.) ylläpitämässä kompleksissa on Ilmastomuseo, Sarjakuvamuseo ja Huumorimuseo, lasten tiedekeskus, Afife Batur -kirjasto, Istanbulin kirjakauppa ja kaupunginteatterien kaksi näyttämöä. Aloita vierailusi tiilirakennusten keskellä sijaitsevalla Gazhane Meydan -aukiolla ja tutustu vanhojen tuotantorakennusten julkisivuihin ja suuriin ikkunoihin. Ilmastomuseo on tämän reitin merkittävin näyttely, sillä se kertoo ilmastonmuutoksesta paikkaan, jossa aiemmin käytettiin hiiltä. Museot ovat suljettuina maanantaisin, ja jotkin osastot voivat olla suljettuina väliaikaisesti huolto- tai uusien näyttelyiden valmistelutöiden vuoksi, joten tarkista ajantasainen tilanne virallisilta verkkosivuilta.

Lähde: Museo Gazhanen viralliset verkkosivut; Wikipedia.

Istanbulin piirikunnan alueella jauhevalmistamoa ylläpidettiin pitkään muurien sisällä. Kun piirikunnan alueen jauhevalmistamo räjähti syyskuussa 1698, päätettiin rakentaa uusi, kaupungin ulkopuolelle, nimeltään İskender Çelebi -puutarha, nykyisen Ataköyn alueelle. Jauhevalmistamo aloitti toimintansa vuonna 1701, kahden vuoden rakennustöiden jälkeen. Laitos vaurioitui useita kertoja 1700-luvulla onnettomuuksien ja tulipalojen vuoksi, ja se rakennettiin kokonaan kivestä uudelleen vuoden 1791 tulipalon jälkeen. Alun perin eläinten voimalla toimiva jauhevalmistamo modernisoitiin 1800-luvulla tuotujen brittiläisten koneiden avulla, ja vuonna 1896 siinä alettiin valmistaa savutonta jauhetta. Ensimmäisen maailmansodan aikana alueelle lisättiin alkoholitehdas, jotta saatiin tuotettua savuttoman jauheen valmistukseen tarvittavaa alkoholia.

Tasavallan aikana laitos siirtyi ensin sotateollisuusviraston hallintaan ja myöhemmin vuonna 1955 kone- ja kemianteollisuuslaitoksen omistukseen. 1950-luvun lopulla laitosalue muutettiin asuinalueeksi. Päärakennus muutettiin vuonna 1993 Bakırköyn kunnan Yunus Emre -kulttuurikeskukseksi. Rannalla sijainneet varastorakennukset, vartiotorni, suihkulähde ja sultani Selimin aikana huvilaksi rakennettu Baruthane-torni kunnostettiin Istanbulin metropolikunnan (İBB) omistettua alueen vuonna 2018. Se avattiin 9. tammikuuta 2024 kirjastona, museona ja näköalatasannealueena. Huomioikaa alueen massiiviset kiviseinät, jotka kertovat jauheen varastoinnin vaatimasta vankkuudesta. Ihaile näkymiä tornista merelle, ja tutustukaa noin 250 neliömetrin museon nykyiseen näyttelyyn. Alue on suljettu maanantaisin.

Lähde: İBB Kirjastot ja Museot, Baruthane-museo; Wikipedia.

Haliç'in etelärannalla, T5-raitiovaunun Cibali-pysäkin aivan edessä sijaitseva pitkä kivirakennus rakennettiin arkkitehti Alexandre Vallauryn suunnitelmien mukaan vuonna 1884, Reji-hallinnon puolesta. Osmanien valtakunnan ulkoisten velkojen vastineeksi tupakkatuotteiden tuotot oli luovutettu ulkomaiselle pääomalle perustetulle Reji-yhtiölle, ja tehdas toimi tämän hallinnon alaisuudessa vuoteen 1925, jolloin se valtiollistettiin. Tehtaassa valmistettiin paitsi savukkeita, myös sikareita, piipputupakkaa ja nuuskaa. Kadir Has -yliopiston julkaiseman tutkimuksen mukaan tehdas tarjosi työpaikan yli kahdelle tuhannelle henkilölle; naiset tekivät pakkaustyöt, kun taas miehet vastasivat sekoitustyöstä. Tehtaalla oli oma turvallisuusosasto, terveysosasto, lastenhoitola, palokunta ja ruokala, mikä teki siitä pienen kaupungin.

Tuotanto jatkui monopolikaudella, mutta kun koneet vanhenivat, se pysähtyi vuonna 1994. Rakennus vuokrattiin vuonna 1997 Kadir Has -säätiölle, ja perusteellisen restauroinnin jälkeen se avattiin vuonna 2002 yliopistona. Restaurointi sai vuonna 2003 Europa Nostra -palkinnon. Varaa aikaa myös Rezan Has -museolle, joka sijaitsee rakennuksessa: alakerrassa on bysanttilainen vesitorni, joka on peräisin 1100-luvun lopulta, ja siinä on 48 holvia, 15 jalkaa ja 20 pylvästä, sekä osmanien aikaisia rakenteita. Tehdasta on käytetty vesitornin osalta tupakkavarastona ja toisen maailmansodan aikana elintarvikevarastona. Museon "Työn paikka" -näyttely kertoo työntekijöiden arkielämästä tehtaan jäänteistä koostuvien dokumenttien ja esineiden avulla. Lähtiessäsi, katso vielä kerran rakennuksen koko julkisivu rannalta. Museo on maksullinen ja avoinna joka päivä.

Lähde: Rezan Has Müzesi; Panorama KHAS; Fatih Belediyesi.

Feshane-rakennuksen historia alkaa fez-lippalakeista. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla fez oli sekä sotilaiden että siviilien vaatetuksen osa. II. Mahmud perusti Kadırgassa tehtaan, jotta paikallista tuotantoa voitaisiin lisätä ja kalliiden, Tunisiasta, Egyptistä ja Euroopasta tuotujen fez-lippalakkeiden käyttöä vähennettäisiin. Tehtaan kasvaessa sen tarve tilaa ja vettä kasvoi, minkä vuoksi se siirrettiin Eyüpissä sijaitsevalle Defterdar-rannalle. Eri lähteet antavat hieman erilaisia tietoja sen perustamis- ja siirtoaikoja, yleensä 1820-luvun lopun ja 1830-luvun välillä. TDV:n islamilaiseen tietosanakirjaan perustuen, Englannista ja Belgiasta tuodut höyrykoneet laskivat merkittävästi fez-lippalakkeiden tuotantokustannuksia. Vuonna 1842 tehtaaseen lisättiin villakankaita tuottavia koneita, ja vuonna 1893 tehdas sai kansainvälistä tunnustusta Chicagon maailmannäyttelyssä. Suurissa tulipaloissa vuonna 1866 tuhoutuivat kaikki rakennukset höyrykoneen lisäksi, ja tehdas rakennettiin uudelleen vuonna 1868.

Vuonna 1925, kun fez-lippalakkeiden käyttö kiellettiin, tuotanto siirtyi kankaisiin. Vuodesta 1937 lähtien tehdas toimi nimellä Feshane Defterdar Tekstiilitehdas Sumerbankin johdolla. 1980-luvun puolivälissä, kun Haliç-lahden rantaa kunnostettiin, rakennus siirtyi kunnalle. Suuri kutomo säilytettiin, kun taas muut osat purettiin vuonna 1986. Pitkään messualueena käytetty tila kunnostettiin, ja se avattiin uudelleen 22. kesäkuuta 2023 nimellä Artİstanbul Feshane. Sisään astuttaessa kannattaa ensin kiinnittää huomiota tilan laajuuteen; juuri tämä leveys kertoo parhaiten entisen tuotantotilan mittakaavan. Näyttelyiden lisäksi tilassa on myös Naile Akıncı -kirjasto. Vastakkaisella rannalla, Sütlücessä, sijaitsee Haliç Kongre Merkezi. Vuonna 1923 avatun teurastamon rakennukset purettiin vuonna 1998, ja niiden tilalle aloitettiin kongressikeskuksen rakentaminen, eli vanhaa rakennusta ei säilytetty, vaan se rakennettiin uudelleen. Paikka on suljettu maanantaisin.

Lähde: TDV İslam Ansiklopedisi; İBB Kütüphane ve Müzeler; Vikipedi.

Haliç'in en etelässä sijaitseva Silahtarağa sähkövoimalaitos oli Osmanien valtakunnassa ensimmäinen voimalaitos, joka tarjosi kaupungille sähköä keskitetyn jakeluverkon avulla, ja se otettiin käyttöön vuonna 1914. Se poltti Zonguldakista meriteitse tuotua hiiltä ja otti jäähdytysvettä Haliçistä; siellä poltettiin päivittäin yli tuhat tonnia hiiltä, ja yli 480 insinööriä, teknikkoa ja lääkäriä työskenteli siellä. Alun perin voimalaitos tarjosi energiaa palatseihin, julkisiin rakennuksiin ja raitiovaunuille, mutta sen toiminta-alue laajeni ajan myötä Bakırköy'stä Sarıyeriin. Vuoteen 1952 asti se oli Istanbulin ainoa sähköntuotannon lähde; energiamuseon mukaan jopa vuonna 1968 yli 92 prosenttia kaupungin käyttämästä sähköstä tuli sieltä. Voimalaitos lopetti toimintansa vuonna 1983 ja sitä käytettiin lyhyen aikaa sähköyhtiön varastona.

Istanbul Bilgi -yliopiston vuosien 2004–2007 välisenä aikana toteutetun muutoshankkeen myötä kampus avattiin 8. syyskuuta 2007 nimellä "santralistanbul". Tässä pysähdyspaikassa tavoitteena on energiamuseo, joka on perustettu vanhoihin konehuoneisiin: museota markkinoidaan Turkin ensimmäisenä teollisuusarkkeologian museona, ja siellä on edelleen paikoillaan AEG:n, Siemensin ja Brown Boverin turbiineja ja generaattoreita. Mieti koneiden kokoa yhdessä tämän salin, joka kerran valaisi koko kaupunkia, mittakaavan kanssa. Ulkona näet moderneja rakennuksia, jotka on rakennettu kahden puretun kattilahuoneen perustuksille, säilyttäen alkuperäiset mitat; vanhan ja uuden rinnakkainolo on hyvin erilainen lähestymistapa kuin reitin alussa sijaitsevassa Gazhane-laitoksessa. Reitti päättyy tähän: voit palata takaisin Eminönüyn yhdellä linjalla T5-linjan Silahtarağa Mahallesi -pysäkiltä.

Lähde: Energiamuseo (Istanbul Bilgi -yliopisto); Anadolu Ajansı; Wikipedia.