Kävely Galatasta Tophaneen, vanhalla satama-alueella.

Galata-tornin juurelta alkon Bankalar Caddesiin johtavalla kadulla sijaitseva, mutkitteleva portaikko on yksi Karaköyn valokuvatuimmista paikoista. Portaikon rakennutti 1800-luvun jälkipuoliskolla Abraham Salomon Kamondo, joka oli yksi Osmanivaltakunnan merkittävimmistä pankkiperheistä. Lähteet eroavat toisistaan sen suhteen, milloin portaikko rakennettiin; jotkut mainitsevat 1850-luvun, toiset 1870- ja 1880-lukujen välisen ajanjakson.

Lähteiden mukaan portaikko palveli kahta tarkoitusta. Se lyhensi Kamondon yläkerrassa sijaitsevasta talosta pankkien riviin johtavaan kaduun johtavaa reittiä, ja se helpotti lasten matkaa lähellä sijaitsevaan itävaltalaiskouluun. Toisin sanoen, tämä näyttävä rakennelma on käytännössä pikatie, ja se palvelee samaa tarkoitusta nykyäänkin; ihmiset, jotka kulkevat Karaköyn ja Galatan välillä, käyttävät sitä päivittäin.

Sen tyyli on jossain Neo-barokin ja varhaisen jugendin välillä. Sen mutkittelevat linjat antavat portaikolle veistoksellisen ilmeen, joten sen muoto on parhaiten nähtävissä alhaalta kadulta tai yläpäästä. Kiinnitä huomiota kaiteiden kuviointiin ja askelmien kuusikulmaiseen muotoon; kerrotaan, että tämä muoto on valittu siten, että lapset eivät kompastuisi ja putoaisi. Valokuvaaja Henri Cartier-Bresson kuvasi portaikkoa vuonna 1964, ja siitä lähtien se on ollut yksi kaupungin tunnetuimmista kuvista.

Jos haluat ottaa valokuvia, valitse aamuvarhaiset tunnit, sillä kulkuväylä vilkastuu päivän edetessä. Koska portaikko on kapea, anna ihmisten, jotka nousevat ja laskevat, kulkea ohi, äläkä viivy askelmissa liian kauan. Portaikon päässä pääset suoraan Bankalar Caddesi -kadulle; seuraava pysäkki, SALT Galata, on vain muutaman askeleen päässä.

Lähde: Wikipedia (Kamondo Stairs).

Bankalar Caddesi oli aiemmin nimeltään Voyvoda Caddesi; Evliya Çelebi mainitsee sen 1700-luvulla nimellä Voyvoda Yolu. Osmanien valtakunnan loppuvaiheessa tämä katu oli valtakunnan finanssikeskus, ja pankit sekä vakuutusyhtiöt sijaitsivat täällä 1990-luvulle asti. Vuonna 1866 perustettu pörssi, joka tunnettiin nimellä Dersaadet Tahvilat Borsası, sijaitsi myös tällä kadulla, kunnes se siirrettiin İstinyeen vuonna 1995.

Katumaisemasta erottuvin rakennus on ranskalaisen Levantin-tyylin arkkitehdin Alexandre Vallauryn suunnittelema pääkonttorirakennus, joka oli tarkoitettu Osmanien-pankille ja joka otettiin käyttöön vuonna 1892. Yritä nähdä rakennus molemmilta puolilta. Kadulle päin oleva julkisivu on neoklassinen, koristeellinen ja jämäkkä pankin julkisivu. Haliçin puolella oleva takajulkisivu on puolestaan parvekkeellinen ja orientalistinen. Näiden kahden julkisivun välinen ero voidaan tulkita pankin sijaintina Itä- ja Länsimaailman välissä.

Rakennus toimi pankin pääkonttorina vuodesta 1892 vuoteen 1999. Han Tümertekinin johtaman tiimin kunnostuksen jälkeen se avattiin marraskuussa 2011 nimellä SALT Galata. Sisätiloissa ensimmäinen paikka, johon kannattaa tutustua, on kellarikerroksessa sijaitseva Osmanien-pankin museo. Museo, joka perustettiin vuonna 2002, on ensimmäinen yksityisen pankin perustama museo Turkissa, ja se sijaitsee pankin vuonna 1892 käyttöön otettujen kassahuoneiden sisällä. Museo kertoo pankin tarinan vuoteen 1933 asti esittelemällä seteleitä, kirjanpitoja, osakkeita ja henkilöstökuvia. Pohjakerroksessa on osio, joka kertoo pääkonttorirakennuksen rakennusvaiheista; osasta kokoelmaa voi myös tutustua verkossa Google Arts & Culture -palvelun kautta.

Ylemmissä kerroksissa on SALT Araştırman lukusali, konferenssisali ja vaihtuvia näyttelyitä. Sisäänpääsy on ilmainen, ja paikka on suljettu maanantaisin; tarkista ajantasaiset aukioloajat virallisilta verkkosivuilta.

Lähde: SALT:n viralliset verkkosivut; Wikipedia (Bankalar Caddesi).

Kun kävelet Bankalar Caddesi -kadulta länteen kohti Galata Mahkemesi -katua, kapeiden kujien keskeltä kohoaa neliönmuotoinen minaretti, jonka huipussa on terävä torni. Se ei muistuta mitään Istanbulin muita minareetteja, sillä rakennuksen historia on monella tapaa erilainen kuin monien kaupungin moskeijoiden. TDV:n islamilaiseen tietosanakirjaan perustuen alueella sijaitsi 1300-luvulla dominikaanien rakentama suuri kirkko. Valloituksen jälkeen, noin vuonna 1475, Fatih Sultan Mehmed perusti rakennukselle säätiön, ja siitä tuli moskeija. Asiakirjoissa sitä kutsuttiin Galata-moskeijaksi. Vuonna 1492, kun Beni Nasr -valtakunta kaatui, Espanjasta saapuneet andalusialaiset muslimit asettuivat tälle alueelle, ja moskeijasta alettiin käyttää nimitystä Arabi-moskeija.

Minaretti on entisen kellotornin muunnos. Sen neliönmuoto ja kolmen ikkunan ryhmät muistuttavat Syyrian emavi-kauden minareetteja. Sisätiloissa, kiblan (rukkaussuunnan) puolella sijaitsevat goottilaiset holvit ovat rakennuksen selkein jälki keskiajasta. Rakennuksessa on kerroksia keskiajasta, 1700-luvulta ja 1900-luvulta; yritä erottaa nämä kerrokset sisätiloissa. 1700-luvulla Saliha Sultan laajensi ja kunnosti rakennusta, ja vuonna 1734-35 hän rakennutti siihen suihkulähteen. Vuosina 1868-69 Adile Sultan rakennutti pihalle säiliön ja suihkulähteen. Vuosien 1913-1919 välisenä aikana Giritlili Hasan Beyin johtamassa perusteellisessa kunnostuksessa katto uusittiin, sisäänkäynnille lisättiin arabialaistyylinen kuisti, ja lattialta löydetyt italialaiset hautakivet siirrettiin Istanbulin arkeologiseen museoon.

Arabi-moskeija on nykyään alueen rukouspaikka. Suunnittele vierailusi niin, että se ei osu rukousaikojen kanssa. Ota kengät pois sisäänkäynnissä. Naisten tulee peittää päänsä, ja kaikkien tulee pukeutua vaatteisiin, jotka peittävät olkapäät ja polvet. Ole hiljaa sisätiloissa, älä kävele rukoilevien ihmisten edestä, ja ota valokuvia ilman salamaa, ja niin, että et häiritse ketään.

Lähde: TDV:n islamilainen tietosanakirja; Wikipedia (Arabi-moskeija).

Karaköystä itään kävellessäsi ja saavuttaessasi Tophanen aukiolle, edessäsi kohoava suuri kupolirakennus on kapteeni Kılıç Ali Pašan, jonka Mimar Sinan rakennutti, kompleksin moskeija. Kirjoitusten mukaan moskeija valmistui vuonna 1580. Sinan otti tämän projektin vastaan elämänsä loppuvaiheessa, ollessaan jo yhdeksänkymppinen. Kompleksi sijaitsi aiemmin laiturin päässä, meren rannalla; nykyään ranta on täytetty, joten moskeijan edessä sijaitsevat Galaportin rakennukset.

Moskeijan pohjapiirros on pienimuotoinen versio Hagia Sofiasta. Noin 12,70 metriä halkaisijaltaan olevaa pääkupolia tukevat kaksi puolikuppia, jotka sijaitsevat rukauskaaren suuntaisesti. Sisään astuessasi voit nähdä tämän pohjapiirroksen katsoessasi ylös; sen sijaan, että näkisit Suleymaniyen loiston, näet yhtenäisemmän ja tasapainoisemman sisätilan. Rukauskaari on seinän ulkopuolelle ulottuvan ulokkeen sisällä, ja sen ympäristö on koristeltu İznikin työpajojen parhaiden aikojen kauniilla laatoilla. Kirjoitukset ja rukauskaaren tekstit kirjoitti Demircikulu Yusuf Efendi, joka kuului Karahisarin koulukunnan viimeisestä sukupolvesta.

Kompleksissa on moskeijan lisäksi 17 huoneen muodostama medressa, kylpylä, Kılıç Ali Pašan kahdeksankulmainen mausoleumi, lastenkoulu ja vesiposti. Moskeija ja mausoleumi kunnostettiin vuonna 2011, kun taas muut alueet, mukaan lukien medressa, kunnostettiin vuonna 2015. Hautausmaalla on hautoja, joissa on muun muassa amiraali Ateş Mehmed Paša. Pihalla seisomalla ja katsomalla, miten moskeija, mausoleumi ja kylpylä ovat yhteydessä toisiinsa, on helpoin tapa ymmärtää kompleksin sijainti rannalla.

Huomioi rukousajat, erityisesti perjantai-iltapäivällä moskeija on hyvin täynnä. Kengät jätetään sisäänkäynnissä, ja naisten on peitettävä päänsä huivilla. Olkapäitä ja polvia peittävät vaatteet, hiljainen käytös ja salamaa käyttämättömät valokuvat riittävät; älä kävele rukoilevien ihmisten edestä.

Lähde: TDV İslam Ansiklopedisi; Wikipedia (Kılıç Ali Paşa Camii; Kılıç Ali Pasha Complex).

Hamam, joka sijaitsi aivan rakennuksen vieressä, oli kompleksin tuottoisa osa. Sen mukaan, mitä TDV:n islamilaisessa tietosanakirjassa kerrotaan, se valmistui helmikuussa 1583. Tämä sataman yhteydessä sijaitseva hamam palveli sekä merenkulkijoita että tuotti tuloja säätiölle. Se oli suunniteltu yhtenä osana, eli siinä ei ollut erillisiä osia naisille ja miehille.

Rakennuksen ainutlaatuisin piirre on sen sisätila. Kuusisivuinen tila, jossa on kuusi holvattua alcovaa, joista neljä on pesutiloja, ja kaksi avautuu viereisiin viilennystiloihin. Keskellä on pesualta, ja yläosassa on yksi kuppiholvi, joka päästää valoa sisään. Seinät on rakennettu kivestä ja tiilestä yhdistetyllä tekniikalla. Vuosien saatossa maanjäristykset ovat erityisesti vahingoittaneet holvia, ja rakennus on ollut pitkään hoidotta.

Vuonna 2005 rakennuksen ostaneet Iren-perhe aloittivat perusteellisen kunnostuksen. Arkkitehti Cafer Bozkurtin johtama ja noin seitsemän vuotta kestänyt työ valmistui vuonna 2012. Kunnostuksen aikana viilennystiloihin myöhemmin lisätyt puuvarastot poistettiin, ja Sinanin suunnittelema avoin tila palautettiin. Holvi kunnostettiin perinteisillä tekniikoilla. Työ sai vuonna 2016 kansallisen arkkitehtuuripalkinnon ja vuonna 2017 Europa Nostra -palkinnon.

Hamam on nykyään jälleen toiminnassa. Alun perin vain miehille tarkoitettu rakennus on nyt avoinna sekä naisille että miehille eri aikoina. Jos haluat käydä peseytymässä, tarkista aukioloajat ja ehdot hamamin omilta verkkosivuilta. Vaikka vain kulkisit ohi, voit ihailla rakennuksen holvattua muotoa ja nähdä, miten Sinan on sijoittanut moskeijan ja hamamin vierekkäin.

Lähde: TDV:n islamilainen tietosanakirja; Europa Nostra; Wikipedia (Kılıç Ali Paşa Hamamı).

Kun poistut hammamista, pysähdy ensin Tophane-suihkulähteen eteen. Sultan I. Mahmudin vuonna 1732 rakennuttama tämä aukion suihkulähde on neliön muotoinen, ja sen neljä julkisivua ovat identtiset. Sen kulmat on muotoiltu siten, että ne ulkonevat noin kaksi kolmasosaa korkeudestaan. Tutustu tarkemmin julkisivujen kivikaiverruksiin: ruukuista nousevat hedelmäpuut ja ruukuissa olevat kukkakimput on järjestetty suorakulmaisiin kehyksiin. Suihkulähde, yhdessä sen aaltoilevien koristeiden kanssa, on tyypillinen esimerkki klassisesta osmanilaisesta tyylistä, joka siirtyy länsimaisiin koristeisiin, ja se on yksi Istanbulin suurimmista aukion suihkulähteistä. Runon kirjoittaja on Nafihi. Suihkulähde sijaitsi aiemmin rannalla, mutta sen sijainti muuttui täytön myötä. Se kunnostettiin perusteellisesti vuonna 2006.

Suihkulähteen pohjoispuolella, kohti Boğaziç-aluetta, sijaitsee kupolirakennus nimeltä Tophane-i Amire. Sultan Fatih Mehmet perusti tänne valimot, joissa valmistettiin armeijan ja laivaston tykit valloituksen jälkeen. Rakennus kunnostettiin Kanuni-kaudella, ja sitä muutettiin myös 1700-luvulla. Lähteiden mukaan nykyinen rakennus rakennettiin uudelleen vuonna 1743. Kun Zeytinburnuun perustettiin rautatehdas vuonna 1843 ja se alkoi toimia täydellä teholla vuonna 1850, tykkien valmistus siirrettiin vähitellen täältä.

Rakennus siirrettiin vuonna 1992 Mimar Sinan -yliopiston taidekoululle, ja sitä käytetään nykyään Tophane-i Amire -kulttuuri- ja taidekeskuksena. Siellä on kolme näyttelytilaa: Beş Kubbe (viisi kupolia), Tek Kubbe (yksi kupoli) ja Sarnıçlar (säiliöt). Jos on näyttely, mene Beş Kubbe -tilaan ja yritä aistia rakennuksen mittakaavaa sen nimeä kantavien kupolien alla. Tarkista ennen vierailua yliopiston ilmoitustaululta, onko näyttely käynnissä, sillä näyttelyohjelma vaihtuu. Vaikka näyttelyä ei olisikaan, on mielenkiintoista nähdä suihkulähde ja valimo samasta näkökulmasta, mikä osoittaa, kuinka lähellä teollisuus, joka antoi alueelle nimensä, sijaitsi rannalla.

Lähde: Mimar Sinan -yliopiston taidekoulu; Kulttuuri-inventaario; Wikipedia (Tophane-i Amire; Tophane-suihkulähde).

Reitin viimeinen pysäkki on Nusretiye-moskeija, joka sijaitsee aivan Tophane-raitiovaunupysäkin vieressä. Se on rakennettu täysin eri tyylillä kuin edelliset pysäkit, noin kaksisataa viisikymmentä vuotta myöhemmin. TDV:n islamilaiseen tietosanakirjaan perustuen II. Mahmudin rakennuttaman moskeijan rakentaminen aloitettiin kesäkuussa 1823 suuren tulipalon jälkeen, ja se valmistui 8. huhtikuuta 1826. Sen arkkitehti oli Balyan-suvun Krikor Amira Kalfa. Nimi viittaa voittoon ja liittyy II. Mahmudin janitsaarijoukkojen lakkauttamiseen.

Ulkoapäin ensimmäisenä huomiota herättävät kaksi epätavallisen kapeaa minareettia. Moskeija on näyttävä rakennus, jossa yhdistyvät Euroopan barokki- ja uusklassiset tyylit. Vertaa sen julkisivun koristeita muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan Kılıç Ali Paşa -moskeijan yksinkertaiseen rakenteeseen, ja huomaat muutamassa minuutissa, kuinka osmanien arkkitehtuuri on siirtynyt 1600-luvun klassisesta kielestä 1800-luvun länsimaisempaan tyyliin. Keisarin käyttämä "hünkar kasrı" (keisarillinen huone) on myös osa rakennusta.

Sisätilojen koristeelliset kaiverrukset käyttävät enemmän länsimaisia koristeita kuin perinteisiä turkkilaisia kuvioita. Katso kupolia: tavanomaisen tekstikehyksen sijaan siinä on kasvikuvioinen koriste, mikä on aikansa kannalta innovatiivinen yksityiskohta. Tekstissä on aikansa tunnetun kalligraafin, Mustafa Rakımın, työtä. Moskeijan edessä sijaitsi aiemmin "muvakkithane" (aikakello) ja "sebil" (vesiposti), mutta 1900-luvun kaupunkimuutokset muuttivat ympäristöä, ja nämä rakennukset siirrettiin myöhemmin muualle.

Moskeija on nykyään avoinna uskonnollisille tilaisuuksille. Vieraile rukousaikojen ulkopuolella, riisu kengät, naisten tulee käyttää huivia, ja pukeudu niin, että olkapäät ja polvet ovat peitetty. Sisällä tulee olla hiljaa. Lähtöä varten voit helposti siirtyä raitiovaunulla Kabataşiin tai Eminönüyn.

Lähde: TDV:n islamilainen tietosanakirja; Wikipedia (Nusretiye-moskeija).